Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti. Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia tihutyön jälkien hävittämisessä.
Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.
Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille, tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja. Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan toiseen paikkaan.
Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota. Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan [harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti laittautua yöksi.
Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä. Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli ainakin parin penikulman päässä.
Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden taljoista allensa ja ryhtyi syömään.
Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon, jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle toimittanut suuria lihalähetyksiä.
Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. — Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin, ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla. Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet" poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa, hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin. Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia, mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan" tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se muistutti entistä peuranpyyntiä.
Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin] ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.
Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli onnistuttava paremmin.