Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.
Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa, toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.
Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta, kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä, jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen ääressä lepäävää miestä.
Mikäs paikka tämä olikaan?
Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.
Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi. Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä, jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa säveltään.
Uskottoman tieva!
Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.