Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.

Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.

Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!

Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.

– Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.

Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja myrsky ryski metsässä ja tievan takana.

— Vastaa, taikka minä ammun!

Ei vastausta.

Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin: Voi, voi!