Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:
— Niitä on paljon, paljon… kaikenikäisiä… mutta vaatimia ja vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle… Se elo, jonka minä…
Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle, puoleksi tajuttomalle ilmeelle.
— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka muistutti koiran ulinaa:
Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää mennä… palavaan pätsiin… oi, voi!
Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.
— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.
— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa… Ajattele, koko järven selkä täynnä… Siinä on paljon… monta tuhatta… Minun käteni ovat veressä!
Hän ojensi käsiään pappia kohden.
Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen äänensä soi yhä niin avuttomana.