Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui, mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.
— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon… koko järven selkä… verta ja suolia… oi, voi!
Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.
Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa, kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja peljästyneinä.
Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä istualleen ja huusi katkonaisesti:
— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa… Ruijaan ja Lainioon… ja
Hukka-Salkolle!
Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä. Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle. Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne pahimpaan…
Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!
Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.