Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin ukonilman edellä.
Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.
— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:
— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.
Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin epämääräisessä syvyydessä.
— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle arkku.
Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.