Kolme miestä ajelee pohjoista kohti.
Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.
Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi. Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski] alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin rinnuksessa loistelee hopeasolki.
Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä kihlajaisissa.
Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä. Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka, täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, — oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla, palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin. Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.
Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä, Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini- ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa, häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha Rosto saanut kunniallisen hautauksen.
Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan, vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi, jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:
'Silmänsä pitää pestä sen, joka sen tytön pangoittaa…'
[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]
Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään kepein mielin.