Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta. Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä olla perillä.
Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten kuin kotona.
Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen. Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa musta kahvipannu lämpenemässä.
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.
— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.
Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta isäntäänsä.
— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset saanut? kysyi hän sitten.
— En… muistelehan.
— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka] niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli moittinut, heh, heh!
Renki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.