Aslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.
— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti se kaivelee sisua… Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon ottanut.
Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:
— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?
— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno, joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.
Vanhus joutui hämilleen ja virkahti:
— Mitäpä minusta… Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole, kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.
— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo ennestäänkin.
— Taitaapa olla.
— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.