— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään oviaukosta.
Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.
— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.
— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.
Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa, ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.
Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava… ja kierosilmäinen… vaikka rikas… ehkä rikkaampi kuin Rosto. Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona. Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen. Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.
Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä, pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden [säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet, jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran vaaputtelevaa.
— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään siristäen.
— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten pääsisi asian alkuun.
— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?