Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko Salkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella, molemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui sulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi hämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.
Jumalan hukka
Pehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla varhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut poroa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut uskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi haiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja jättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja lähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.
Pehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja voirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin hän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa, oli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien takkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei pannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?… Mutta pitihän hukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi… ja saattoihan hän, Elli, keittää padalla…
Pehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli kaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli silloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti toisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien vaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja Pehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: — hukka pyrki tunturiin, missä lumi oli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se onnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli vielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset huiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja Pehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.
Se oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui saaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli jängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.
Kerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto panisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet Nila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta miehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut hangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä hiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin lyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un kaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut. Antaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu… Oli läähättänytkin niinkuin vaipunut poro…
Naapuri oli häntä pilkannut: "Kehno mies, kun jo kerran hirven saavuttaa ja sitten päästättää." Niin… naapurin oli hyvä pilkata, mutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea tappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi… tappaisi armotta… Hukka… vai jo että hukka!… Sehän oli peto eikä yhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan. Vai että sääliä… huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä. Hän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin helmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.
Oli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni… pakeni henkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle… henkiriepu… hukallekin. Jumalan luoma se oli hänkin… niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen saaliiksi luotu… Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään… hänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi… ja elatuksen avuksi. Se oli Jumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat… ensinnäkin tapporahat… ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä kirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan ja sanoisi: "Vai hukan se Matti…" "Joo, hukan… ja olikin niin peijakkaan pahus hiihdättämään…" Niin hän sanoisi… kiroaisi noin vain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain… ja sylkäiseisi lattialle.
Matti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi tapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias Kuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. "No, paljonkos pannaan?"… "No, jos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa…" Kauppias katsoisi ihmetellen silmälasiensa takaa. "No, mutta Mattihan taitaakin olla rahoissa!"… "No joo… on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin juuri tapporahat…" Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen. "Tapporahat?"… "Niin… hukan tapporahat." Ja hän saisi kertoa kauppiaalle uudestaan koko historian.