Oli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin tulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. "No Malli, päivää!" "Mikä se Malin nyi kirkolle… tällaiseen aikaan?". "Se kun vain hukan tapporahoja perimässä…" "Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai…?" Olisi niin mukava naurahtaa ja vastata: "Ei… tuota mie ajatin ja hiihdätti koranus vielä kovasti…" Niin… sen verran hän uskaltaisi papillekin kirota.
Pehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi laukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli… mutta tuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa saattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja saalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka askelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.
Peto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin rosvo… tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen… ei… surmasi niin monta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut. Olkoon… mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja vainuta.
Pehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon sivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka, ajatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli saalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma palata kotia hukantalja seljässä.
Matti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä kantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta esteenä se oli sittenkin… sittenkin.
Hiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa, laaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja laski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.
Pehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä, näkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän jyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin sauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.
Hukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli se ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki osoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka oli ehtinyt suurestikaan lyhetä.
Matti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli väännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää. Housunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei siitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta aimo kappaleen.
Mutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän toisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti. Sillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.