Matti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt uhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti viimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.
Aurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan yli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli noussut.
Saariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä, ajellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas. Ne olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan, mutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.
Levähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä oli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei sallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman neljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.
Ahaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli hiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt hyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan lyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä askeleita.
Tuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se enää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti velttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa jo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli salaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.
Kuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää hautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa korkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt ympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti säälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.
Koko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta vaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä salaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät monenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.
Oli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka kerran oli leviävä luomakuntaankin. "Susi vierailee lampaiden kanssa", oli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee pian, oli pappi sanonut. "Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa laumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan hukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin." Se oli niin omituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä juuri apostoleita maininnut.
Jumalan hukka… niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin omituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa koko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut rauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta tappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai, olisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut rantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, — ihmisen, jota toivoi parannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut muuttunut: — ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai tilaisuuden. Niinkuin hänkin… Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut hän… ja hukka… tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen tehnyt… oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.