Pehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen parannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra paratkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon sieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain… Herra paratkoon…
Matti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä puiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon juhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet näyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi silmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.
Yhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti säikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion pasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt lähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.
Se oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se vuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman lähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan. Hukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei kuulunut.
Pehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi suuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime hetket. Noin hänkin oli huutanut… omantunnon vaivoissa, ennenkuin pappi tuli ja antoi synninpäästön.
Hukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä kaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin… se oli kuin tuomion torvi, itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan kinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies. "Herra, anna kansallesi syötävää!" huusi hän, koettaen voittaa hukan ulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi: "Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!" Ja kuin vastaukseksi Matin pyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:
— Uoo-aaa!
Se oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin rukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt häntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien. Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.
Hukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.
Matti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen: