— Mene, mene, veljeni… Jumalan hukka… mene Jumalan rauhaan.
Senjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan. Saatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän tunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:
"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on se kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten."
Kuuva
Kuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi, vaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.
Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut itselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli toisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin Kuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan, saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi silloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi kyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin viidettätoista lukua.
Kuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan. Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva kuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli seuroista ja saarnamiehistä oli puhe.
Siinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen pirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.
Se oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja paistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat kahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva tarjonnut.
Kuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli hänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka viime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he olivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut, niinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.