Nytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei ollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä oli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä ovensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä oli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme, sillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli pyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan kotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli jo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono oli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten lukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa. Lammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt sen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan, sivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten hän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut läävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.
Peräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä edellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja Riikan-Hannusta. "Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti." "Hyväpä, hyvä." "Sillä on eri henki kuin papilla." "Enpä tietysti." "Mikäs nyt papilla… se kun tihunnin kantaa." "Ja se on sitten varas tuo Riikan-Hannu…" "Mikäpäs se… Hannu-riepu." "Vei meiltäkin lampaan kuin puhaltaen vain." "Mikäpäs se… kyllähän se Hannu…" — Kuuva oli koetellut, pysyikö lammas kelkassa. "Sinä se olet tainnut poisheittää…?" "Niin… minkä?" "No, sen varastamisen." "Pois, pois… hyvänen aika!"… Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen seuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt kelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut nylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä oli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt pitkää aikaa. Mikäs se… yksi vaivainen lammas… Parahiksi ennen seurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle paistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.
Siinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat puhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna keittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä vähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti… joka aina istui lakki silmillä kuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi oven…
Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni soi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei oikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään kuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi kiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja. Hän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt omantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika soitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa hämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo kolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä, järjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin kesälläkin…
Kuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui melkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen, rauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen kasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: "Mikäpäs tässä ja yleensä." Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva omisti sen tyynesti itselleen. "Mikäpäs tässä… ja yleensä…" "Ilmitulo se pahinta oli…" "Mutta kukapa sen todisti?"… "Jo vain, kukapa sen todisti?"… Lampaita niitä oli hänelläkin… ja myödä se osasi hän niinkuin muutkin… myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan hän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä vähempi. Heh!
Juntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa. Kadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. "Kyllähän sinä, ystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää… joko sitten eksyy taikka muuten tulee pois." Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi sen Kuuvakin. Mikä ettei… Joka on poissa, se on poissa… "Ymmärtänet nyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin sortuu…" Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt Kuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi kiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle, sillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten, jonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua tässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä semmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat aavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että häntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti yleensä jos mikä… Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan tappo ja kahvit molempien luona… Telpukassa ja metsänhoitajassa, huvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies… reilusti ja reimasti. Olisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa, sen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä maailma kumma!
Kuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla rauhassa vain… mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi kuin itsestään aivan.
Juntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi lempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. "Pitihän meidän iloita ja riemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon…" Naisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä nousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi selityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan hiukan hillitymmin.
Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän tajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei ollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata, mutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas oli ollut hommia sielläkin.
Hän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa. Niinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä ajatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja toiseen.