Joku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:
— Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!
— Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?
— No eipä… hauskat seurat vain.
— No, ka hauskat… joo… kerrassaan hauskat…
Kuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä oli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen lailla.
Herrojen tuttu
Ei voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi Sieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun ystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin läheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä, mitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta Jänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt keskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti työnsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut miettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti odottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla sanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja sitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat poikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se yhtään kumma.
Ei ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa Jänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien ja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia ei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä olivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään ja tietysti Jänkä-Joosu kävi.
Useampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan kaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin kulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet tenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi heidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi nimismies — naimaton — tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä, valitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä osakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai sitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran valittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä niitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä kylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä sai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos puustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin jo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan — niinkuin hänen tapansa oli — kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki kävi.