Nimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman viikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin siivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei… Vielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli kiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa se on minun oppi-isäni.'
Kyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos toisellekin, — tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu oli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella päivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että kirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle. 'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta pahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla ottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen — niinkuin hänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa — ja ruvennut pyörittämään lakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette tämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly. Kuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt lakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt vesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt selittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: — kuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin sanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä niistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi kiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas kylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos ne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut suurenmoisesti: — pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan katketakseen. Ja sitten: — kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri varsin.
Oli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon. 'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt auringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän oli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: — Kesti se ruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se ruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä niillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla koranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan kanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen päänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.
Pastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut sikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on kuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti…'
Oli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu lähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.
Sen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei ajanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt. Ei, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset ja — jos oli pitäjältä paluussa — pyysi tavallisesti Joosun kyytiin. Jänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai — milloin oli matkassa omalla porollaan — pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin, vaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota puolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta kärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti kahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja pehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut, papin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi istua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.
Kyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi naapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli sattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti vieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa ja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät kohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen silmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari kulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin vaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan ääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa oli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä kuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen kotiinsa.
Mutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran
Tenomuotkaan tulemaan.
Pappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut… "alhaalla" omilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki: hän päätti itse ottaa maaherran vastaan.
Jo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia kilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi. Pyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa, mietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin selvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen täytäntöön.