Muutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt vahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran hevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä vastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän lähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin juhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt opastaa vieraat taloon.
Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet rattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä vain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja lensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?
Ei ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta. Oliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen vertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta viikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö vieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten hän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain vilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin saatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen saisi maaherra uskoa.
Uskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului. Hänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut, mutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia rahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?
Maaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin. Saatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt yhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt. Olisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja kalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei saanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä mitään saanut… oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea, mutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut… ruotokoiria ja vedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta sitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.
Maaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan kalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan kanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta kiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika, se ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski silmää, papinrouvasta puhumattakaan.
Olivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa. Nauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se siitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja pistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi, ettei juuri myymään päästy.
Niin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli istunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin nimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän harvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset — "revontulikupit", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli paha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä pudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta virkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta kymmenen vuoden ajan.
Hyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut. Sänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi. Taisi olla isokin perhe? Eikö mitä… Yksi poika vain, Eemeli… se sama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui? Toisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta siihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei tarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina… jos niiksi tuli. — Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.
Joosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista. Tuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille. Mahtoiko maaherra tuntea?… Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja hyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän sopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina kerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka saada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa hänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä ostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.