Maija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli iskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä siitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten… mutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn omistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli seurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! — Niin, siinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui Maksi, kissa.
Kyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut. Vai sellainen sänky se oli… piispansänky… Joo… ja siinä oli sitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se… Mitenkäs sopi… kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein… viisi minuuttia erotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!… Maaherra siirsi kellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.
Joosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli herennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa. Eikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut? Liekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei Joosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän huolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista vastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen eikä sattunut pappikaan kotiin.
Joosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet kirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet olivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa, puhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle, joka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle ja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.
Ei, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle päässyt. Kas näin:
Suntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue tulevaksi. Sitten — vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin tulipalossa… niin juuri… kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika, että taivas olisi vavahdellut. Sitten — kun maaherra olisi kirkon eteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa nimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta. Kolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten nousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa viimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi lukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa ja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi puhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara', seurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta olisi ruvennut heltiämään maalin karsta — se kun oli niin löyhässä sen Niemelän maalauksen jäljiltä — ja putoilemaan höytyinä alas, olisi nimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä olisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla aikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä seurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas — urut pauhaamaan ja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt. Ja lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:
'Melperi lähti soo-taan',
vaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä tuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan enemmän aikaa.
Niin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin, jos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet ykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos jonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät, sillä ne olivat sellaiseen tottuneet… vakavaa meininkiä sitten aina loppuun kuin suolaksi… Mutta — mitä niitä houkkia — eivät olleet kirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet, nimismies etunenässä, sillä katsokaahan: — olivat esittelypaikaksi valinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan talon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto, jonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean lopun.
Maaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi. Jokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla "juhlakomennosta" ja "siremoniiasta". Sellaista sille olisi pitänyt laittaa… maaherralle… ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko pitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin ymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja kansakoulunopettaja, — hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.