Niin — siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti hevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: — se ei ollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa Mikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken juhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan, ennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman viimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja tämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!
— Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt niin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi siremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan. Sillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa hakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut, vai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli todellakin maaherran omakätinen kirje.
Tämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen olentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua maaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta Joosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.
Mutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu
Jänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa
Suonttajängälle sanoen:
— Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.
Luviisa
Luviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista. Luviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär ja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.
Ei ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin oli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut käskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin alkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä laskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.
Pieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka käynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut Karvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli neulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.
Ei Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi sanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka eivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut, etteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt jyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli kerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia ja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin kotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan maitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona vihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan tehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja naureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä — lantalaiset — olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä olleet kiittäneet ruuan jälkeen.