Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut valmistuivat… Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti punaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis ja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin Rikas-Vuollabilla, — sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan Nangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne olivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi näkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset suimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.
— Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti saatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan neulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakille nahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt koipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin käydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen poronnahka… Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin tavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla jalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa välkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli nukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne, sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli nahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan lumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset, välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut, punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä hienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.
Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista hiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä omikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat lannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei hukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän oli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu maistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi, kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.
Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain eivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka… siihen asti, kunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi. Lopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.
— Eikö Aslak tule syömään?
Siinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.
Aslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla nyreksivän, tuhruisen vastauksen:
— Mu puvsak![3]
Se tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana, niin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan keskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei auttanut.
— Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät vaatehousuissa.