Käykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän ei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak sinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin läheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.
— Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.
— Im! Puvsak!…[4]
Aslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen pikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten eteiseen.
Aslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä kuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita juovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin ruumiillistunut epätoivo.
Semmoinen ilkeä riuku… Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä… Kuinka saattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?
Pari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin
Aslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.
Pikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin livikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat! Aslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui tilaisuus sen purkamiseen.
— Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.
Pojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta tulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin ainakin ylempi alempaansa: