— Älä kiroile… minä sanon riuvulle!
— Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!
Nuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi jättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.
Kauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti kuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus ja tuska valtasi hänet.
Oliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen, jonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia nahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja pikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat varmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen oli niin paha olla, että ihan vapisutti.
Sellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo menossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli yhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen… juuri kuin talvinen aamurusko, — ja siellä poltti, poltti hirveästi… vielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen arinakiveen.
Pikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut. Se oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin tuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille teille.
Kesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti kiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin ympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä. Se pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille teki se hyvää. — Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä päretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! — kesättivasa kavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.
Aslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska veitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta puupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut sen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.
Pihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli kurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se laski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret kurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi jälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari kurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin kahden äyrin kokoiset paikat.