Pikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän karkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi… kulkisi niin kauas, ettei riuku osaisi hakeakaan… juoksisi kaikkein pahimpien jänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi astua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää kulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille… ja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi. Eikä Aslak auttaisi… ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi painua suohon… paha riuku.
Mutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli vaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.
Sääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla kasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan. Hän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme kasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä päässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa ja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.
Kun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen kuin Rikas Vuollabilla… ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista poronkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi Ruijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita, mutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei kerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan kaikki… tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat ajaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin puodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat… Mutta illalla kun hän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku säikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.
Sisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen äänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti — aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi väkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja salaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti merkillisen lamauttavasti. Niillä… tuolla sisällä oli valta, jonka edessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset, herättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen kuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei saattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain… vapisevin sydämin… mielessä kaikki kotoiset kuvat.
Aslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut. Kaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo, turvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, — kaikki olivat kaukaisia muistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet täydellisesti.
Kun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä tahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan — aivankuin peljäten niiden putoavan — ja seurasi alla päin johtajatarta sisään.
Salkko
Salkko oli leski.
Kevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo kuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika alkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin sisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen kanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli sattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin. Toisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.