Parhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille. Niin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut tunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja kovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan Iisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut sisällöstä selvän. "Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15 päivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika Nulusjärvelle…" Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä porolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin rikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti, ilman mutkia.

Salkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on paluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon hakupuuhissa, mutta epäonnistunut.

Eivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat vastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään, mustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi. Kurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta hänelle, isälle — eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen kodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen sitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen lasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri. Salkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä uudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat mieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja hätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin entinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.

Salkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli ahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.

Oli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän tunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten lähtenyt kirkolle "katittamaan". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti kirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa piti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja lähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja saunan välillä oli pappi sattunut vastaan. "Päivää! No, mitäs se Salkko nyt?" "Enpähän juuri… se kun vain…" "Kuulepas, Salkko, miten se on sen Inkerin asian?" "No, eipähän juuri mitenkään… se kun vain…" "Knulepas Salkko, sinun pitää naida se…" Siinä oli tullut tiukka paikka.

Silloin hän oli muistanut kallokkaan. "Älä sie, pappi, siitä, mutta arvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on." "Älä sinä kieräile, vaan sanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?" "Vähät nyt siitä, mutta arvaa sie, mitä tuossa kallokkaassa on." Ja hän oli ojentanut kallokasta papille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt uteliaaksi. "Katso sie!" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön nurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan makasiinin lattialle — ja silloinkos oli papilta unohtunut koko Inkerin asia. "Katsos vaan!" "Hukan pentu." "No voi taitamaton!" Joo, hukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin "kattia" perimään. Oliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki mieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja tekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut hyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut mennessään: "Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!" Oli huutanut kyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla… eläinrakas kun oli…

Salkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt mainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta tämä nykyinen oli kokonaan toista maata… herrahtavampi ja muutenkin käskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi kirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen: pakotti kuulutuksille ja vihille.

Häät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään oli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut päissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen virkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli ollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin ja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka, olivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen vahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan kyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan onnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin olisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt: Inkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.

Kolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten kodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen tekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen tiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8] Menihän sitä… yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut vielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet olivat… liian vanhana pitäneet… eikähän ollut viitsinyt kolmatta yrittää. Oli uskonut sillä kertaa.

Ja kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä oli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan hänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime käräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen isä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä syystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti hoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon kotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa hoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni hupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli se häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja lapsen isä vielä.