Tämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys kaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon vaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.
Salkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: — mitä, jos hän kaartaisikin Selkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin, kaunis, kirjailtu lapinhuivi.
Sanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan lounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä siellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.
Muutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen poikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan talo niemen kärjessä.
Salkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti
olevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä.
Puoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin.
Salkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.
— Päivää tähänkin taloon.
— Päivää.
Joonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään oli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan tavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja kirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain… ylisillään, päällä puoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui pussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja haukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei Joonas ylpeä ollut — kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen tapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan vaikutuksen.
Vähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin arvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka hoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin pappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin pappilassa Nääsmannin aikana — sen papin, jonka rouva oli ollut aatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.
Palvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu neuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen tytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli Mella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken maailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti, varas otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies oli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri oli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton siinä suhteessa.