Mutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen. Niin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä nytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi konsanaan.
Salkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet, työnsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.
— Terveisiä minun matkoiltani.
— Mistäpäin ajelet?
— Kautokeinosta.
— Ahaa, nytkö vasta palailet?
— Nytpä…
Salkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka arkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä silminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin käynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen kuuluvana.
Salkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä livahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän, puolittain säikähtyneen huudahduksen:
— Hukka-Salkko!