Salkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti kokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä lappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi… meni pilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma, ettei tyttö ollut hänen.
— No et saanut emäntää itsellesi?
Joonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon haukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa. Siitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan osoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että Joonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän itsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:
— Enpä saanut…
— Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.
— Eivätpä taida…
Salkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan kysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa vain yksi ainoa ajatus: — saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten jälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt muuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin huimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse oli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille. Poro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään: holhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti houkutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi itse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.
Salkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli ja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten huivia:
— Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!
Salkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.