Pirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta näki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.
— Kissa minä teidän apostolipäreistänne… mutta saanko heinähäkin?
— No ota, ota… mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.
Roope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään päin.
— Jaha… me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.
Kinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta mitäpäs siitä… Pasulassa oli hyvä hevonen.
Luviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä. Tuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille aiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.
Pasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli oivallisesti perässä. Se olikin… Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.
Hei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin kaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt erisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului lannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen, vaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata. Kulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä aikaa.
Oli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se olikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti kauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan korpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun panna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale… ihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.