Mitähän siellä taivaassa syötiin? Olikohan niillä taivaan lapsilla perunoita ja kalaa? Olipa varmaan, ja paljon maukkaampiakin kuin maan lapsilla. Mutta pikiöljypulloa niillä ei ollut, sillä äiti oli sanonut, ettei taivaassa ollut yhtään sääskeä.
Pikku Viljami tunsi itsensä ylpeäksi. Omistipa hän jotakin, jota ei taivaan lapsilla ollut. Varmaan niiden kävi kateeksi, kun katselivat häntä… kävi varmasti, niinkuin Riipin Jonnenkin kävi…
Mutta siellä pahassa paikassa niitä vasta kuului olevan. Niin oli Riipin Anna-Stiina, eläkemuori, sanonut. Sääsket suuria kuin pääskyset ja ihan valkeat. Pikku Viljamia nauratti. Kyllä hän sielläkin olisi toimeentullut. Olisi ripustanut oikein suuren pikiöljypullon vyölleen ja siitä voidellut. Olisivatpa saaneet pahan paikan hyttyset. Olisivat öljynneet itsensä. Mutta silloin olisi Syntiäijä varmaankin suuttunut…
Pikku Viljamia ei naurattanut enää. Se oli ruma ja pahannäköinen se
Syntiäijä. Niin kuului pahankurisia poikia vartaassa paistavan kuin
Riipin Matti kiiskiä. Hyi, hän ei tahtonut sinne joutua. Taivaassa oli
sittenkin parempi, vaikkei siellä pikiöljyä tarvittukaan.
Viljami söi hyvällä ruokahalulla. Neljäs peruna taivalsi jo samaa tietä kuin edeltäjänsäkin. Kylläpä ne maistuivat. Paistinperunat olisivat maistuneet vieläkin paremmilta.
Pikku Viljami muisti edellisen syksyn. Isä ja äiti olivat menneet Riipiin seuroihin ja he olivat kahden Juhani-veljen kanssa kotona. He olivat paistaneet perunoita navetan takassa. Juhani oli noennut itsensä aivan kokonaan. Pitkällä puutikulla hän oli käännellyt perunoita ja hyräillyt:
Syntiäijä kääntelee, monta kertaa kääntelee…
Silloin hänelle oli välähtänyt mieleen, että Syntiäijä oli juuri Juhani-veljen näköinen, niin musta ja nokinen, ja käänteli pitkällä kepillä tulessa paistuvia poikia. Sinä iltana hän ei ollut saattanut yhtään perunaa syödä. Mutta seuraavana aamuna hän jo oli syönyt. Juhani-veli oli kertonut, ettei Viljami ollut syönyt yhtään perunaa, ja äiti oli jo peljännyt hänen tulleen sairaaksi. Mutta aamulla oli kaikki mennyt ohi.
Silloin hän oli päättänyt ruveta uskomaan niinkuin Juhanikin. Ei hän oikein ymmärtänyt, mitä se usko oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt ruveta… Kai se oli sitä, että veisattiin toisinaan eikä naurettu pitkiin aikoihin.
Pikku Viljamista tuntui nytkin varmimmalta ruveta uskomaan. Häntä hiukan pelotti. Metsään kätkeytyi jos jonkinlaisia vaaroja. Mutta uskovaista ei vahingoita mikään. Niin oli Riipin Anna-Stiina-muori sanonut.