Pikku Viljami kulki ristiin rastiin, hakien ojaa ja Isoajänkää. Kumpaakaan ei kuulunut. Hän pysähtyi hengästyksissään ja rupesi huhuilemaan:
— Liotke Jor-kee! Tule pois, tule poo-is!
Kaiku vastasi hänelle joka suunnalta:
— … poo-is!
— Tprui Mansikia, tprui Helunaa, tprui, tprui, tpru-iii!
Ei kuulunut muuta kuin kaiun vastaus.
Pikku Viljami rupesi itkemään. Nyt olivat lehmät menneet Isonjängän taa eikä hän niitä löytänyt. Hän päätti kääntyä kotiin viemään sanaa, että isä ja äiti lähtisivät hakemaan.
Mutta tietä ei enää löytynytkään. Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin melkein koko ajan. Nyt ei näkynyt polkuakaan. Hän rupesi etsimään.
Samassa hän muisti, että uskovaiselle ei tapahdu mitään pahaa ja hän päätti ruveta uskomaan. Hyräillen Juhani-veljen virttä hän taapersi eteenpäin itku kurkussa. Sanat tahtoivat tukehtua nyyhkytyksiin, mutta siitä huolimatta hän koetti laulaa:
Ja siellä on pitkät ne päivätkin, se kuin yksi viikko vain…