Aha, jopa löytyi polku! Pikku Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt hän osaisi niitylle ja sieltä hän kyllä kotiin löytäisi. Hän taivalsi keventynein mielin ja laulu kaikui reippaampana, vaikka ei surullinen sävel muuttunutkaan:
Siellähän on lysti Jumalan kanssa niillä kultaisilla lattioilla…
Pikku Viljami ei huomaa, että aurinko on kiertänyt päivän kierroksen ja ilta saapunut. Mutta metsässä on valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on se aika vuodesta, jolloin aurinko ei laske. Sen valo leikkii puiden oksilla ja niiden naavaisilla rungoilla. Orava hypähtelee oksalta toiselle, seuraten uteliaana pienen kulkijan tietä. Näin kesäiseen aikaan ei sekään nuku, vaan nauttii olemassaolostaan. Pieni kulkija kiinnittää sen mieltä ja se seuraa sitä puulta puulle, kunnes viimein jää korkean kuusen latvaan ja nuuskii hyvillä mielin pihkaisia käpäliään. Mutta sinne ylhäällekin tuo heikko tuulen henki sen surullisen sävelen, jota se oli jännittyneenä kuunnellut.
Viljami kulkee ja ihmettelee, ettei niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut jo monta ojaakin, ja joka kerta ajatellut, mahtoiko se olla äidin tarkoittama oja. Mutta ei… ojan pohjalla lirisee vain kapea vesisuoni. Sellaista ei äiti ole voinut tarkoittaa.
Yhtäkkiä selviää hänelle, että hän on eksynyt metsään. Hän on vaeltanut tuntikausia, vaikka hän polkuun luottaen ei olekaan ajan kulua huomannut.
Hän kyykähtää puun juurelle, ratketen epätoivoiseen itkuun. Hänen pikku sydämensä on pakahtumaisillaan. Koti tuntuu kaukaiselta, saavuttamattomissa olevalta, mutta siitä huolimatta näkee pikku Viljami isän vuolevan suudinkappaletta viikatteen varteen ja hänen peukalonsa on niin lystikkäästi koukussa. Pikku Viljamia melkein naurattaa, kuva on niin elävä, mutta rinnassa läikähtelevä avuttomuuden tunne pitää kyynelten lähteet avoinna.
Sääsket ja paarmat ahdistavat häntä vimmatusti. Hän koettaa häätää niitä kasvoiltaan, mutta hänessä ei ole entistä voimaa. Hän tuntee polttavaa nälkää ja se saa hänet hetkeksi silmäämään ympärilleen. Mutta marjat ovat vasta kukalla. Metsä ei tarjoa mitään syötävää. Lopen uupuneena painautuu hän puun juurelle ja silmät painuvat umpeen.
Pikku Viljami uneksii olevansa pahassa paikassa. Siellä on sääskiä niin tavattoman paljon ja ne ovat suuria kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne purevat häntä aivan kauheasti, mutta hän on niin väsynyt, ettei jaksa niitä päältään torjua. Syntiäijä, aivan Juhani-veljen näköinen, nauraa hänelle: 'Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?' Hän koettelee kuvettaan ja huomaa, että pullo on pudonnut. Hän rupeaa ääneensä huutamaan. Mutta — juuri silloin saapuu hänen luokseen ystävällisen näköinen mies, jolla on pää lempeästi kallellaan… ihan kuin Syväjärven kauppias. Tämä ottaa häntä kädestä ja puhelee: 'Älä sie itke, kyllä Liotke Jorke löytyy.' Ystävällisen näköinen mies johdattaa hänet suureen valoisaan huoneeseen. Se on melkein samallainen kuin Riipin Matin pirtti, mutta suurempi, paljon suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli Juhani. Liotke Jorke ynähtää häntä vastaan, mutta hän ei oikein tajua, mistä se ääni tulee. Hän katselee vain huoneen peräseinää. Siellä riippuu kaksi suurta paperossilaatikon kantta. Toisessa seisoo 'Oiva' ja toisessa 'Antitrust'. Niiden kultaiset kirjaimet säihkyvät häntä vastaan niin että silmiä huikaisee…
* * * * *
Viikon päästä löysi Pumpasen postimies läheltä postitietä kuolleen pojan ruumiin. Paarmat olivat syöneet hänen kasvonsa aivan muodottomiksi, mutta vaatteista tunsi postimies hänet Poskeisen Viljamiksi, jonka eksymisestä oli sanoma kuulunut naapurikyläänkin. Sillä kertaa poikkesi Pumpasen postimies Poskeisen matalaan majaan, missä nyt vallitsi murhe ja itku.