Vihkimatka
Vikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli onnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen rinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata Lätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan pappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän välillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut sanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla Hettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin oman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli Lätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan Kaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin penikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti siihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli niin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin Valfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja Agaatan yhteinen päätös.
Onnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli tuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä kuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun ajastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut selvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se olikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut Valfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta erilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa, haaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen, ettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden katseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas, viaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi ja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen tunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat Angelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön elämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni, lämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet tasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen pojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä Lätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut kasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin hoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei ollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää, peljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta ympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen piironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli rohkaissut mielensä ja kysynyt.
Vikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden pirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt navettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona suksimäessä. Silloin — juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului Topias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli hän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.
Agaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus oli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut lasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan sai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin metsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla. Tyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:
— Niin että… mitä arvelet Agaata… tulisiko meistä paria?
Agaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti nähnyt hänen heikosti punastuvan.
— Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo viinaa. Kyllä minä sinulle tulen.
Ei sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi rakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa onnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli vain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:
— Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.