Sinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen.
Hän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:
Ei Eedenin paratiisi lie ollut armaampi sen kuin pirtti ja oma piisi on mulle ja kullallen'. Sen ääressä istun illoin kera kultani rinnakkain. Olemassa on elo silloin kaht' ihmistä varten vain.
Sellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu sanaakaan. Mutta jälkeenpäin — oh, montakin kertaa.
Vikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat hiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:
— Onko sinun kylmä, Agaata?
— Ei, ei minun ole yhtään kylmä.
Agaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin kummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin oli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä, lumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine, keltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan niiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui tässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan kaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja vaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa tuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa muistuttavaa.
— Mitä puuta sinun piippusi on?
Agaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin suloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.
— Se on etelämaan puuta… miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö tuoksukin hyvälle?