Ja sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana myrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt Hietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut, vaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha eksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan. Tuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin sattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut uskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin saapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.
Hän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden paikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa minun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin rintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli katsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata, vieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.
Jo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila ja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan ja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja Valfriitille tuttu…
Ihmeellistä — tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä, sivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin. Kirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne ovat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu lapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on kokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja kokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä on Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'
Aivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti. Kaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon punainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin. Näytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi. Ainakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi taaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:
— Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa
Kaaresuannon ohikin.
Mutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että hän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla takanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen rannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet halusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta valta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut. Kaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää omistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä tosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella halveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui. Niin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat Kaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten kanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä kouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai kunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka antoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja taaskin Kaaresuanto.
Niin — Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin aikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut Kaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut mieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka kuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan pappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä Mäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut pahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti ruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen tapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut poronsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme suomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän keisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset jalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli naurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?' 'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita, mutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.
Mutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan. 'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli pitänyt.
— Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä, osoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten Valfriitin mietteet.