— Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla me karahutamme omalle rannalle.
Valfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui hyvältä. Niin, niin… suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin heidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin varakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli Agaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin verraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.
Ei Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia ja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka. Puolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä oli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut kaukana, puolentoista penikulman päässä vain.
Mieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista. Kaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha hautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan vanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty kirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään muistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten luut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi uhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin ilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin, niin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki hohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen rinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat Kelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.
Valfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen tielle heittelemiä heinätukkoja.
Niin — olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä kai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa Valfriitin paluuta.
Agaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata
Valfriitin olkapäätä vasten.
— Onko sinun kylmä, Agaata?
— Ei… ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.
Se oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu. Valfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa kajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.