Se oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin leikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä. Siellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt… ylioppilasten keskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen lapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh! Suurkiitosta vain!
Mutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan, joka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin kalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.
Vai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat talot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja herroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.
Olipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti olisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut yhdistämään vain Ruotsiin… Kaaresuantoon, missä oli käynyt nimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki, että tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento… toppasohvat, urkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo se oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin suomea, silkkaa suomea.
Valfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän ei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän siirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli sormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko totta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti silmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen: — niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli sitä monesti kuvitellut.
Kun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää lähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä Agaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla kuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet häntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi: kansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila. Nimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan Kaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja entä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi yhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain olisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.
Ennen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot olivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli ollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja syventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.
Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä. Ounasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi etäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen nosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli kaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt missään.
Ja siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja kaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti ja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan kirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki ne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut joltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin tänne kotitienoille…
Siellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne olivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä ajattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten. Sitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan — saamaan loppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää rakentamaan kauas "Käsivarteen"… sinne Kelottijärven korkealle rantatörmälle.