Omituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata tapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti heille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan poven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan kuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä marhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.
Agaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.
Merenneito
Sen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut tavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka vain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra, sellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri, milloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin harmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito alkuaan.
Mitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?
Sen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli ollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa: Janssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin viinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät kuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta. Mutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia ensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän oli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.
Mellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin pitkävuonolainen ja hän oli — kuten sanottu — ollut mukana sinä syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme miestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan tavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut pitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset olivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko oli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren välkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina jonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen havainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja silmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä sinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia… sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus nähneensä… kuin vilaukselta ihan…. milloin Vesisaaren kaduilla, milloin jossakin kauppapuodissa… suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka laulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät veikeästi päätään tupakanostajalle… Sellaisen oli Mellesmon Janssi päättänyt naida.
Mutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito, jonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa, tunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä merenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.
Eikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa viisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli. Merenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.
Tuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan tarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli. Vai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi 'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara pärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä kaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa silmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi ylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat jäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat rubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun vankkajäsenisen pojan.