Pitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen pohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan ahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo välkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut muuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin — juuri samana hetkenä, jolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat loiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle samalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja sen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.
Mellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa monenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina myrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän mennyttä miestä: — kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti myrsky hänet äkkiarvaamatta.
Hän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä ja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki, tartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.
Toisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon
Janssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.
Sellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei Mellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli matkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa merkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin henkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen kuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja ykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että perässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta pelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi vesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.
Mutta nyt — ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri puhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi, vyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan. Viisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla oli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin vettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.
Siunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei ollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä nähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon nähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen. Tuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana molemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista lähti.
Hei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset hajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen silmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi ja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri hänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja hän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus valtasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.
Ja nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla. Niissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin uhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui tuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se oli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.
Kylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan salpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti. Mellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän ajatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa. Se tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli vaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu… Mellesmon Janssi taisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän asiansa oli jo hiukan alulla.