— Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen korvissaan merenneidon haikea huuto.
Miehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää maihin. Silloin — hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus vain — viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot heittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan vimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin pölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta poissa — merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden soutumiehistä.
Se oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty Pitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei Mellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt hiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut sanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli varma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta iltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli viljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.
Mutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus ihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä hän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota merenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.
Tuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui tapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku venekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai yhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän palvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja kun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä Pitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.
Mutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan ja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi viimeiseen, äärimmäiseen keinoon: — se nousi maalle.
Muutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun kolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja päässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi käsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.
Mellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken kuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun äitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen sisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin — juuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa, kuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'
Mellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen kädestänsä lattialle, — hän oli tuntenut merenneidon.
Aivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea, aaltoileva povi. Ja ääni… se oli merenneidon ääni.