— Niin… kuolihan se… äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri höyläilen.
Janssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis ihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren kauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut kaatuvatautista miehekseen.
— Vai Suomesta?… Miten olette Norjaan joutunut?
Vieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa… viisi vuotta kaikkiaan. Etupäässä "västän" puolella. Nyt hän oli käynyt Tenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan koettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?
— Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi
Janssi.
Vieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei ilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa ja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.
Janssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti kuin kuningattarella ja silmät… ne olivat viheriät kuin Jäämeren päilyvä vesi. Oikea merenneito!
Kerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa, että heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli näyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin yhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi jutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina päähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä asioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan pyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei vahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se muistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan Mellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin totisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli aikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin kävi sukkajalassa… niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä lauteillakaan, ei vaikka… Niin oli sisar Sandra kertonut. Katsokaapas… ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä suomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä — Janssi ei oikein tiennyt, saattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen — rinnassa… juuri rinnannokan juurella… oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen suomu…ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä arveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä, Mellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.
Mellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon hän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet saattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä vastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet… noidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään. Suomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen mielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään merenneitona.
Vai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon tullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan ilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa oli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli merenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.