Oli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein makeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta, pikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää. Siitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen vissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen syntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät hiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.
Kylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi naimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin kosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon menneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.
Niin — se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis. Sellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja sitäpaitsi — Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan tavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.
Hääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi hiukan epäröinyt: — eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti? Mutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut koskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen oltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut kuulutuksen.
Oli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa, kirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt nuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana valmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli häikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään, reipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen paikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan tavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän kalliimman lastin.
Paluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta kun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo käymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin verran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan arveluttavalta.
Mutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja naurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa Mellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.
Janssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu ja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':
Merenneitokin tuntee rakkauden, sydän hälläkin on, on vainen. Hän sulhoa etsii harhaillen, mutt' mieli on muuttelevainen: Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies — niin, missä on mies, mies myrskyävä, meren lainen?
Ei löydä laineista vertaistaan, siell' kaikki on tunnetta vailla. Kalanverta niillä on suonissaan kotiorjilla Ahdin mailla. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies — niin, missä on mies, ken lempisi myrskyn lailla?