Merenneitonen etsii harhaillen, kotitanhuille hyvästit heittää. Veden kalvosta nousee rannallen, sukumerkkinsä tyyten peittää. Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää, merenneito etsii ylväämpää. Hän taivaltaa, jopa paikan saa: hän pirtissä puuroa keittää.
Talonpoika on kaunis ja ylväs niin, ei jaksa lempeä voittaa: näet, ah, kun päästähän Perttuliin, häähuivia morsian koittaa. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Jopa löysi hän sen, mi ol' mieluinen. Nyt kellot kirkossa soittaa.
Merenneitokin tuntee kaipauksen, sydän hälläkin on, on vainen. Hän vaikka on löytänyt sulhaisen, niin mieli on muuttelevainen. Talo maalla ei voi viehättää, merenneito etsii ylväämpää: Läpi vetten vie meren pohjalle tie. Merenneito on meren lainen.
Mellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki ryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin mielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui mietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa ja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta merenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat. Sekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin noitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä toisten iloon.
— Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. —
Eläköön merenneito!
Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen tavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean hääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain mielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan kotia päästiin.
— Hoi, perämies!
Se kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti. Se pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks täyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.
— Janssii!
Se kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän miltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni, päästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti saada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei enää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan epätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään ja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui häneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.