Jos minä nyt olisin kutsunut ystäväni tälle paikalle, että hänkin olisi tuon aukon kautta nähnyt etäisyyden viehättävää syvyyttä, niin tietysti minä olisin hänellekin neuvonut, että hän ei pitäisi sitä kivenä, vaan aukkona. Ja jos hän ei voisi sitä aukoksi uskoa, niin minä tietysti sanoisin, että hän käyttäisi silmiänsä ja katsoisi niin tarkkaan kuin mahdollista.

Nyt tekevät uskovaiset kuitenkin aivan päinvastoin. He sanovat: sulje silmäsi, sillä ne sinut pettävät, ja usko vaan mielessäsi, että esine on aukko, silloin sinä saat nähdä etäisyyden. He unohtavat, että kun silmät ovat kerran suljetut, niin silloin on mahdoton nähdä etäisyyttäkin. Ja järki ei nyt ole mitään muuta kuin sielun silmä.

Tämä suuri erehdys heidän puoleltaan on hyvin ymmärrettävä. Sillä he tietävät, ettei heidän oman heräämisensä historiassa ole mitään semmoista jaksoa, jolloin he olisivat vähitellen alkaneet ymmärtää, että kyllä tuo kivi sentään on aukko, he tietävät, että heidän uskonsa oli silmänräpäyksen asia. Edellisenä hetkenä he vielä pitivät esinettä kivenä, nyt he pitävät sitä aukkona. Ja tuona yhtenä hetkenä on heissä ennättänyt tapahtua niin täydellinen käsitysten muutos, ettei siinä ole entisestä mitään jäljellä, vaan kaikki on uutta, suurta, ääretöntä, oltuaan äsken vielä jotain käsin tuntuvaa, vähäpätöistä, viehättämätöntä. Mutta ei yksikään heistä ole tullut oikeaan käsitykseen siten, että olisi ummistanut silmänsä, s.o. ollut käyttämättä järkeänsä. Kaikki he ovat heränneet siten, että he ovat järjellänsä ymmärtäneet sen, mitä ennen eivät ole ymmärtäneet; ja he ovat saaneet uskon vasta sitten kuin ovat järjellään nähneet, että heidän edessään on etäisyys eikä seinä.

Kun he sanovat, että pitää uskoa eikä ajatella, niin sanovat he niin sen vuoksi, että tietävät, etteivät he itse ole tarvinneet ponnistaa ajatuskykyänsä, vaan että heidän käsittämisensä tapahtui ihan itsestään; he huomasivat, hoksasivat ihan yhtäkkiä, siihen ei tarvittu mitään ponnistusta. Mutta tämä asia ei lainkaan todista, etteivät he muka olisi käyttäneet silmiänsä. He ovat päinvastoin ainoastaan silmillään voineetkin eroittaa sitä hienon hienoa viivaa eli linjaa kiven pinnalla, joka sitten yhtäkkiä avasi heille koko salaisuuden.

Sentähden meidän tehtävä ei voi olla muu, kuin koettaa muille osottaa sitä tuskin tuntuvaa viivaa, jonka avulla olemme tulleet kaikki huomanneeksi. Yksi on huomannut yhden piirteen avulla, toinen toisen. Ja sitävarten meidän täytyy kehoittaa heitä teroittamaan järkeänsä mahdollisimman kireälle, eikä koskaan lakkaamaan ponnistamasta tässä tehtävässään. Ja ennenkuin aavistammekaan, niin he jo löytävät viivansa — joko saman kuin me tai sitten oman omituisen. Kaikki riippuu omasta ponnistuksesta, ja meistä vaan näyttää, että itse hoksaus on satunnainen eikä mitään ponnistusta kysy.

Se on meidän ainoa tehtävämme, löytää yhä uusia ja yhä tarkemmin määritellä noita hienon hienoja viivoja siinä, mitä olemme itsekin ennen luulleet kiveksi, ja siten yhä enentää muille mahdollisuutta tulla näkemään elämän syvyyttä. Jokaisen tehtävä on pukea ymmärrettävään, järjelle käsitettävään muotoon sitä totuutta, josta hän itse elää.

Mutta ei kukaan saa sanoa, ettei hän itse enää voi kuvailla aukkoa kiveksi eikä sentähden muista mitään sen hienoista viivoistakaan. Hän ei saa käskeä sulkemaan silmiä ja vaan uskomaan sitä, mitä hän itse on ruvennut uskomaan ainoastaan silmiensä avulla.

Silloin voi käydä niin hullusti, — ja usein käykin, — että ihminen, nähdessään niiden rauhaa ja iloa, jotka jo näkevät etäisyyttä, saa suuren halun saavuttaa samaa onnea kuin on näillä ja vihdoin heidän neuvoansa seuraten ummistaa silmänsä ja rupee uskomaan. Hän sanoo, että hän on aivan valmis uskomaan siihen, mikä voi antaa niin suurta sisältöä toisten elämälle. Vihdoin hän luulee, että hän jo uskoo. Hän uskoo etäisyyteen, — mutta hän ei näe muuta kuin kiven, Ja niin hajoaa hänen elämänsä epäsoinnuksi: todellisuus — kivi, ja unelma — etäisyys. Hän uskoi ainoastaan senvuoksi, että se antaa iloa, ja hän uskoo, mutta iloa ei ole, on vaan epäilys ja sovittamaton kaksinaisuus.

Järki — ainoa, jolla voi nähdä, on jo lakannut katsomastakin kiveen ja sen viivoihin; ja usko etäisyyteen pysyy unelmana, jolla ei ole mitään elävää todellisuutta. — —

Sitten täytyy minun sanoa hänelle ajatukseni, miksi minäkin luulen, että rukoileminen on auttanut monen ihmisen totuuden ymmärtämiseen. Tosin olen huomannut, että vaikka rukousta niin usein neuvotaan niille, jotka totuutta hakevat, — kuitenkin itse asiassa ne, jotka ovat heränneet, ani harvoin ilmoittavat rukouksen omaksi välittömäksi herättäjäkseen. Kaikki he puhuvat siitä, kuinka he huomasivat —, kuinka heille selvisi, kuinka heille aukesi totuuden valo —, kuinka jonkun opetus vaikutti heihin —, kuinka se tai tuo lause evankeeliossa poisti hunnun heidän silmiltään —. Mutta rukouksella on minunkin mielestäni kuitenkin suuri merkityksensä, olkoon se tarkoitettu vaikka kuinka konkreettisesti ajatellulle yläilman persoonalle. Se on sydämmien ensimmäinen arka puhdistus, se on ensimmäinen avonaisen lapsenmielen ilmaus. Ja sen vaikutus juuri tähän perustuukin. Sillä kun täysikäinen ihminen, joka ei ole rukoillut sitten lapsuutensa, ensi kerran tavoittelee henkistä olentoa, jolle hän voisi avata sydämmensä, niin täytyy hänen, muistaaksensa mitä se rukous oikeastaan oli, ruveta ikäänkuin uudestaan lapseksi; hänen täytyy asettua lapsen mielentilaan, koska hän tuota yläilman persoonaa tuskin voisi ajatella muulta kaunalta, kuin lapsen jumalana. Mutta tämmöinen mielentilan muutos, erittäinkin jos se useammin uudistuu, täytyy välttämättä herättää rukoilijan huomion siihen, kuinka hän oli erilainen jumalansa edessä lapsena ja nyt täysikäisenä. Häntä ehdottomasti tulee vetämään puoleensa silloinen mielentila hänen nykyisen kylmän joskin järkevämmän minuutensa rinnalla. Hänen täytyy yhä enemmän huomata, kuinka paljon valhetta on kertynyt hänen ympärillensä ja hänen sisäänsä, huolimatta tästä hänen järkevyydestään. Hänelle tulee tämä valhe vastenmieliseksi ja hänessä syntyy luonnollinen vetovoima tuohon lapselliseen, vaikkakin järjettömään mielentilaan. Näin selitän siis hänelle rukouksen rauhoittavan vaikutuksen juuri siltä "luonnolliselta" kannalta, jonka hän sanoo vieroittavan häntä uskosta. Minä selitän, että rukous vaikuttaa onnen ja ilon tunteen juuri sen vuoksi, että ihminen siten itse vapauttaa itsensä valheesta, "pannen korvat kiinni" kaikelle valheelle, ja pyrkii rehelliselle kannalle itsensä suhteen, se on, pyrkii totuutta kohden. Sanoisinko hänelle suoraan, että näin ollen on yhdentekevää, mimmoiseksi hän kuvailee mielessään sitä yläilman persoonaa, jonka puoleen hän kääntyy. Minä pelkään näin sanoa senvuoksi, että hän mahdollisesti ennättää saada väärän käsityksen tarkoituksestani, ennenkuin minä ennätän jatkamaan. Häneen voi istua kiinni seuraava ajatus: "sittenhän on kaikki petosta ja nenästä vetämistä; ihminen luulee rukoilevansa jotakin olentoa, jonka toivoo kuulevan häntä ja lämpimästi ottavan vastaan hänen avomielisyytensä, ja nyt ei rukouksen merkitys sitten olekaan muu kuin vaan se että hän on ollut rehellinen itseänsä kohtaan!" Sentähden minun täytyy heti alussa sanoa hänelle, että semmoisella rukouksella, jossa hän voittaa rehellisyyttä itseänsä kohtaan, hän todella lähestyy Jumalaa, vaikkei hän aavista, mimmoinen todellinen Jumala on. Minun täytyy selittää hänelle, kuinka mahdotonta hänen on lähestyä rehellisyyttä ja totuutta lähestymättä samalla totuuden Jumalaa. Hänen täytyy ymmärtää koko vian olevan siinä, että hän on hakenut Jumalaa liian kaukaa yläilmoista, silloinkuin Jumala on kaiken aikaa ollut hänen luonansa, asunut hänen ajatuksissaan, auttanut häntä totuutta ja rehellisyyttä kohden ja kenties yhdessä hänen kanssaan puhunut tuolle yläilmaiselle olennolle. Niin että siis mitä vilpittömämpi hän on tuota ajateltua yläilman jumalan-kuvaa kohtaan, sitä lähemmäksi hän tulee todellista elävää Jumalaa, joka puhuu hänen omassa sydämmessänsä ja käyttää hänelle tuttuja järjenmuotoja ja kotoisia lausetapoja. Näin ei kukaan tule petetyksi eikä nokasta vedetyksi. Päinvastoin, täytyy ihmetellä ikuista viisautta siinä, että jumalankäsitteen puutteellisuus ei ole esteenä todellisen Jumalan lähestymiselle, jos vaan itse rukous on vilpittömän tahdon ilmaisua ja sisältää pyrkimistä vapauteen valheesta. Näin viho viimeinen kuvanpalvelijakin voi lähestyä ainoata totuuden Jumalaa.