"Mutta kun sitten aloin kulkea omia teitä, niin rakennus hajosi. Kun annoin vähänkin tilaisuutta ajatuksilleni sekaantua asiaan, niin muutti kaikki heti värinsä. He nyt selittävätkin minulle, että olen mennyt ehkäisemään Jumalan alkamaa työtä. Mutta jos se kerran oli Jumalan työtä, niin ei suinkaan se niin vähällä olisi särkynyt, ja olisi kaiketi Jumala auttanut minua siinä pysymään, jos se olisi ollut hänen mieluisensa. Kaikissa tapauksissa, oma ajatus minut sieltä ohjasi pois. Se tuli taaskin kuin kylmä tuuli ja palellutti kaikki oraat. Ja nykyään elänkin semmoista kylmän koleaa elämää, joka ei suinkaan mitään onnea tuota. Sillä ajatus se on vaan epäilys, se ei voi mitään tukea antaa uskolle. Ja miksi minä siis olen niin pääsemättömiin saakka siihen kietoutunut.
"Voi, jos sinä voisit lahjoittaa osan vakuutustasi ja uskoasi minulle.
Mutta oma nimikirjoitushan se pitää olla vekselissäkin, sanovat he.
Muuten niin he ovat tainneet kadottaa kaiken toiveen minun suhteeni.
Lieneeköhän Jumala sen tehnyt.
"Älä nyt vastaa ankarasti, sillä kyllä arvaan, että nämä ajatukset ovat sinusta niin turhat, kun olet itse niistä niin kauas päässyt. Mutta ne näkyvät olevan minun tielläni, siksi kunnes toisen tien löydän, ja sitä kovasti janoon."
* * * * *
Kun sain tämän kirjeen niin tuntui minusta kuin olisi minulta vaadittu vastausta kaikkeen, mitä ihmishenki suinkin kysyä voi. Se tuli päälleni kuin laviini yhtaikaa joka taholta ja antoi minun tuskallisesti tuntea omaa mitättömyyttäni ja voimattomuutta sitä vastaanottamaan. Sillä tuossa kysymyksessä tai epäilyksessä ei puhu ainoastaan hänen epäilyksensä. Vuosisadat ovat kysyneet sitä samaa; koko ihmiskunta kantaa sydämmessänsä samaa epäilystä. Ja kun hän nyt kysyy, niin on koko hänen sydämmensä siinä kysymyksessä. Kun hän kääntyy minun puoleeni, niin tuntuu minusta kuin hän itse tietäisi, ettei vastauksestani ole vastausta hänelle, ja hän tahtookin paremmin vaan helpottaa sydäntänsä kuin kysyä. Hän tietää yhtähyvin kuin minä tiedän, ettei tämmöiseen kysymykseen voi vastata sanoilla, vaan yksistään elämällä, että uskoansa ei kukaan voi kertoa toiselle, vaan ainoastaan elää näkyviin itsestänsä, että ainoastaan elämältä voi ilmaista, mitä uskoo.
Minä edeltäpäin siis tiedän, että jos hänelle vastaan, hän minut ymmärtääkin ainoastaan sanallisesti, sillä sanat eivät ilmaise uskoa, vaan ainoastaan työt, ja niitä ei minulla ole.
Mutta koska hän kysyy, niin en minä missään tapauksessa voi muuta kuin parhaan ymmärrykseni mukaan vastata. Yhdessä suhteessa luulenkin voivani olla hänelle apuna. Minä osotan hänelle, missä kohden hän mielestäni on väärinkäsittänyt niiden neuvoja, jotka sanovat itseänsä uskovaisiksi. Ja mikä heissäkin voi kelvata ainoaksi todistukseksi heidän uskostaan.
Ei mikään saata olla mielestäni turmiollisempaa kuin tyrkyttää ihmisille, että heidän ei pitäisi käyttää järkeänsä päästäkseen kysymyksestä selville, ja että heidän pitäisi muka vaan uskoa.
Minulle kerran tapahtui, että kuljeskellessani metsäisellä vuorella, hakiessani näköalaa ja ulospääsöä, jouduin erääseen lepikköön ja siellä olin näkevinäni suuren vaaleanharmaan kiven. En voinut ymmärtää, mikä se oli, joka siinä huomiotani oikeastaan kiinnitti. Kivi kuin kivi. Ja kuitenkin siinä oli jotakin, — oliko se nyt liian vaalea, vai liian selvästi näkyvä, en tiedä.
Olin menemäisilläni ohitse sillä ajatuksella, ette siinä mitään sen erinomaisempaa ollut. Mutta silloin yhtäkkiä — luullakseni minä melkein säpsähdin — kun teroitin silmäni siihen, niin yhtäkkiä huomaan, että se ei olekaan mikään kivi, vaan on aukko lepikössä, jonka kautta näkyy autereinen etäisyys. Kuinka erilailla minä nyt katselin sitä paikkaa lepikössä! Kaikki suhteet olivat muuttuneet. Kiven rajaviivat eivät olleet esineen rajaviivoja, vaan olivat ainoastaan lepänoksia, jotka estivät minua näkemästä koko avaruutta.