Alkupuolta kirjeestä en voi julkaista, koska siinä on puhe persoonallisista asioista ja nimitetyistä henkilöistä.
Hän on pitemmän aikaa seurustellut heränneiden ihmisten parissa, jotka ovat panneet parastansa saadakseen hänet "uskovaiseksi". Nämät ihmiset ovat herättäneet hänen suurta kunnioitustansa, jopa ihailuakin. Muutamista tuttavastaan, jonka hän sanoo kuuluvan "äärimmäisiin kristittyihin", annetaan kirjeessä seuraava kuvaus: "hän tekee minuun, niinkuin muihin ystäviinsä, sen vaikutuksen kuin hän ei enää kuuluisi tähän maailmaan; kaikki hänen ajatuksensa ja puheensa ovat aivan kuin muualta kotoisin; hänen oma tahtonsa on kuin kuollut ja sen sijaan Jumala ajattelee ja tahtoo hänessä, sillä niin peräti puhdas ja kaukana pienimmästäkin itsekkäisyydestä on hänen elämänsä; hän elää vaan muille ja palvelee aamusta iltaan; hänen olentonsa on kuin personifieerattu rakkaus; koko maailma ja ympäristö on supistunut niin vähäpätöiseksi hänen ympärillään, henki on kasvanut niin omituisen suureksi ja valtavaksi ja syrjäyttänyt ruumiillisen elämän niin mitättömäksi, että ikäänkuin luonnollisena kehitysasteena seuraisi sen täydellinen katoominen, s.o., ruumiillinen kuolema."
Annettuansa tämän kuvauksen hän tulee sen johdosta omituiseen johtopäätökseen. Sen sijaan, että hän näkisi tuossa henkilössä jumalallisen ilmestyksen, tuntuu hän päinvastoin käyttävän juuri sitä, osottaakseen itsellensä, kuinka koko tuo jumalallinen osanotto ihmiselämään voi olla pelkkää luulottelua ja itsensä pettämistä.
"Minähän voin, sanoo hän, selittää tuon ilmiön omalta kannaltani ihan toisella tavalla kuin he sitä selittävät. Ja silloin se on minulle juuri epäilyksen ja epäuskon herättäjänä, sen sijaan kuin sen pitäisi olla päinvastoin. Minusta tuntuu niinkuin kaikkiin noihin uskonnollisiin salaisuuksiin ja niihin ilmiöihin uskovaisten henkielämässä olisi aivan luonnolliset selityksensä, jotka eivät mitenkään kohoa yläpuolelle luonnollista ymmärrystä, eivät ole missään yhteydessä yliluonnollisen hengen taikka Jumalan kanssa. Ihmisjärki voi siis psykoloogisesti selittää kaiken sen, mitä tähän asti on vaadittu uskomaan ihmeenä, henkimaailmana, joka seisoo ulkopuolella kaikkea luonnollista ihmisjärkeä. Ja tämmöistä taikauskoa juuri semmoisenaan on pidetty aivan välttämättömänä lopullisen onnen saavuttamiseksi. Uskon päävaatimuksena on pidetty luonnollisen järjen kuolettamista. Järjen täytyy taipua ja alistua kaiken taikauskon alle, muuten et ole oikealla tiellä. Järkeä pelätään ehkä juuri sentähden, että se pääsisi selittämään liian luonnolliseksi kaikki salaisuudet ja sillä tavalla kukistuisivat illusionit, jotka ovat viehättimenä välttämättömät. He saattavat puoleksi itsetietoisesti sysätä järkeä pois saadakseen häiritsemättä säilyttää kokonaisena uskonsa, taikoineen päivineen, joka yksin ehkä saattaa viedä heidät siihen kummallisen selittämättömään onnen tilaan. He ovat tietysti kumminkin vakuutetut uskostaan, mutta se vakuutus on saavutettu vissin reseptin mukaan. Siihen on sekotettu niin ja niin monta prosenttia sitä ja sitä hengenlahjaa eli henkistä kykyä, mutta ei yhtään prosenttia järkeä. Ja se järki-aine on niin vaarallista, että jos sitä pääsee pisarakaan joukkoon niin on kaikki pilalla, sillä se on vastamyrkkyä. Heidän horjumaton uskonsa on seuraus siitä, että he uudella alallaan hyvään pyrkimisessä tekevät aivan uusia kokemuksia ja huomioita, joita eivät ennen ole luulleet mahdollisiksikaan ja selittävät ne sitten uskontonsa kannalta joksikin ihmeeksi, Jumalan armoksi tai voimaksi, joka voi tulla kysymykseen ainoastaan uskovaiselle ihmiselle, joka elää vaan uskostaan Jumalaan ja sitä tietä saavuttaa tuon voiman. Mutta nyt saattaa luonnollinen ihminen, joka ilman Jumalaa pelkän luonteensa vaatimuksesta pyrkii hyvään, tehdä aivan samoja kokemuksia, vaikka hän antaa niille toisen, luonnollisen selityksen.
"Kerran kerroin eräälle uskovaiselle luopuneeni muutamasta asiasta, josta piti luopua. Hän kysyi minulta, mistä olin saanut siihen voimaa, ja luuli, että olin käynyt hirveän taistelun läpi. Selitin hänelle, että se oli käynyt melkein ilman taistelua, että asia oli kumminkin semmoinen, että jos olisin askeleenkaan ottanut taisteluun, s.o. sallinut kiusauksen puhua ja sitten ruvennut voittamaan tätä kiusausta, niin taistelu olisi tullut kestämättömäksi, — vaan että olin tehnyt semmoisen kokemuksen eli keksinyt semmoisen keinon, että kun kerran olen selvillä, miten asian suhteen on menetteleminen, niin asetun heti ikäänkuin aivan tunnottomaksi sitä kohtaan, niinkuin kaikki olisi jo kauan sitten päätetty; ja karkoitan näin jo etäältä pois taistelun ja tappion mahdollisuuden. Menen sen ohitse sitten aivan niinkuin ei se asia minuun kuuluisikaan. Ja tämän teen jo yksin siitä syystä, että tiedän taistelun ikäväksi. Näin voisivat sivutseni mennä mitkä asiat hyvänsä ilman että olen mitään voimaa niiden voittamiseen tarvinnut.
"'Mutta sehän juuri on Jumalan voima', eksyi se uskovainen sanomaan.
'Te olette päässeet suuren salaisuuden perille uskovaisen elämässä.'
"Minulle ikäänkuin aukesi luukku, jonka läpi näin paljon muutakin samallaisia valaisevia asianhaaroja. Tuota he siis nimittävät Jumalan voimaksi! Ja jotain muuta yhtä luonnollista asiaa Jumalan armoksi j.n.e. Jos ihminen on ratkaisevasti valinnut hyvyyden tien, kuten uskovainen, niin ei hänen päähänsä pistä antautua taisteluun, sillä hän tietää niin hyvin tiensä suunnan. Tässä hän tietysti voi kehittyä yhä pitemmälle ja silloin hän on saavinaan yhä enemmän voimaa Jumalalta. Tällä tavalla ehkä voi selittää uskovaisen koko elämän. Ilmiöt, jotka esiintyvät heidän maailmassaan, eivät pääse ajatuksen arvosteltaviksi ja menevät siten totuudesta. Heidän uskonsa perustuu erehdykseen erehdyksen päälle, ja on siis valheellinen.
"En minä tosin nytkään ole saanut ajatustani likimainkaan selväksi, sillä sitä varten pitäisi saada selitetyksi kaikki erikoiskohdat, silloin se vasta pääasia voisi selvitä. Kaikki mitä ennen olen puhunut rukouksesta ja Jumalan äänestä, jos muistat, kuuluu siihen. Nämät epäilykset ovat olevinaan minulle niin selviä, että ne järkähyttävät uskon itse Jumalaan ja kaikkeen pyrintöön sitä suuntaa kohti.
"Onkohan todella tarkoitus, että minun täytyy kulkea tuommoisia mutkaisia teitä. Jos niin on, niin kyllä se on raskas tie. Sillä se on kaikkea muuta kuin rauhaa tuottavaa ja onnellista. Kuinka onnellinen olisin, jos nuo kaikki 'viisaat ajatukset' kerran saisin karkoitetuiksi. Kuinka turvallista ja hauskaa, olisi saada uskoa oikein lapsellisesti Jumalaan, niinkuin johonkin personalliseen olentoon, isään, joka seuraisi ihmisen ajatuksia ja toimia ja valvoisi hänen koko elämäänsä; jota voisi rukoilla ja puhutella ja joka omalla kielellään siihen vastaisi. Jos semmoisen tiedon saisi, niin kyllä olisi valmis häntä palvelemaan, ja hänen käskyjään noudattamaan. Siis minä kaipaan juuri tuota samaa uskovaisten Jumalaa ja tahtoisin sen oikeastaan juuri semmoisenaan itselleni omistaa, vaikka epäilykseni juuri sitä käsitystä niin selvään tuomitsee. En tiedä minkätähden juuri usko semmoiseen Jumalaan tuntuisi niin turvalliselta ja rauhoittavalta, ja niinkuin vaan semmoinen usko voisi antaa rohkeutta ja voimaa antautumaan Jumalan palvelemiseen.
"Mutta ehkä nämä epäilykset ovat hyvinkin hyödyksi, ehkä vievät johonkin päätökseen. Niin että en siis lopullisesti tiedä olenko lähestynyt vai poistunut päämaalista. Mutta sen vaan tiedän, että kyllä kehitykseni on saanut aivan toisen suunnan, kuin mikä sillä alussa oli. Kun ensin rupesin todenteolla näitä asioita ajattelemaan ja aloin käydä heidän saarnamiestään kuulemassa, niin olin niin omituisen vastaanottavainen. Oliko se nyt uutuuden vuoksi, mutta hyvin se teki minuun suuren vaikutuksen. En tiedä mitenkä minusta tuntui niinkuin heidän huulillaan olisi ollut elävä totuus. Ensimäiseksi tuomitsi minua oma välinpitämättömyyteni. Se oli minulla niin elävänä edessäni, että tuo välinpitämättömyys oli ennen kaikkea karkoitettava, koska se uhkasi tukehduttaa valtavimmatkin vaikutukset. Tämä olikin silloin suurimpana huolenani ja koetin sentähden koota kaikki voimani voidakseni perinpohjin ravistaa itseäni. Onnistuinkin vihdoin saada todellista halua, joka kerran synnyttyään rupesi kasvamaan. Mutta samassa määrässä kuin aloin uskoa koota, alkoivat epäilyksetkin kiusata. Ne olisivat voineet tukehduttaa hyvän asian, sen tunsin, ja päätin sentähden sulkea niiltä ajatukseni kokonaan, panna korvat lukkoon, pysyäkseni sen vähäisen valon kintereillä, jota olin näkevinäni tai minulle näytettiin. Täten tulin niin pitkälle, että aloin käyttää rukousta, huolimatta siitä, etten siihen uskonut enkä sitä ymmärtänyt. Tein sitä, koska tahdoin siihenkin uskoa. Tein sitä myöskin sen vuoksi, että tahdoin kaikessa noudattaa heidän neuvojansa. Ja kummallinen kokemukseni oli, että siitä saakka kuin sen ensi kerta tein, tapahtui ihan huomattava muutos mielialassani. Asia alkoi minulle lämmitä ja minä siihen kotiutua. Aloin vaarinottaa rukouksen seurauksia, ja meni huomioni niinkin pitkälle, että näin useimmiten saaneeni sitä mitä rukoilin. Tämä tietysti jossakin määrin vahvisti uskoani, ja sen jälkeen syntyi minulle Jumala, s.o., Jumalan kuva eli käsite, joka vähitellen alkoi elää. Se oli nyt juuri tuommoinen persoona yläilmoissa, jota sain rukoilla ja joka minua kuuli. Mihinkään enempään ei tämä uskoni riittänyt. Ainoastaan nuo kokemukset oman rukoukseni alalta ylläpitivät jonkinlaista luottamusta. Mutta sekin olisi sammunut, ellei muut olisi aina tukeneet ja puhaltaneet hehkumaan, se oli kokonaan muiden työtä. Niin paljon se oli kuitenkin saanut aikaan, että koko minun mieleni, tahtoni ja ajatukseni olivat kiintyneet siihen yhteen asiaan. Tunsin semmoiseen uskoon jo niin suurta vetovoimaa, että melkeinpä olisin tehnyt vastarintaa, jos olisin tahallani ruvennut siitä poispäin kulkemaan. Maailmasta olin jo ehtinyt vieroittua ja sen viehätyksistä miltei kokonaan vapautua. Se oli kaikki niin kummallista. Tähän olin siis tullut siten, että olin päättänyt sokeasti seurata heidän viittoomaansa tietä. He sanoivat: rukoile, — tein sen; älä epäile, — en epäillyt: älä mene maallisten ihmisten pariin, — en mennyt; hae vaan kristittyjen seuraa, — hain; lue ne ja ne kirjat, — luin.