"Siinäpä se juuri onkin, että sinä vaan ajattelet ja ajattelet, — sinun pitää uskoa, siinä kaikki, uskoa niinkuin lapsi, nöyrästi, iloisella mielellä."
Silloin toinen on kiivastumaisillaan, mutta hän on jo tottunut hillitsemään itseään, sillä hän ei tahdo tunnustaa olevansa kaukana kaikesta heräämisestä. Se käy hänen arvolleen. Hän tahtoo näyttää, että hän voi olla yhtä hyvä ilman mitään heräämistä. Mutta sydämmessään hän näkee oman ristiriitaisuutensa, näkee, että hän hillitsee itseänsä vaan siksi, ettei toinen huomaisi hänen hermostumistansa, ja se häntä harmittaa yhtä paljon kuin toisen tyytyväisyys, mielenmaltti ja hillitsemiskyky, jonka se yhtäkkiä niistä lie saanut. Ja sitten häntä toisinaan harmittaa sekin, että häntä harmittaa. Mutta kun hän koettaa olla ilonen, niin häntä harmittaa se, että hän voi alentua teeskentelemään. Ja ehkä enin kaikesta harmittaa, että hän on ollenkaan antautunut koko peliin. Hän tahtoisi vetäytyä siitä pois kaikessa hiljaisuudessa ja kunniallisella tavalla, mutta jokin häntä siitä estää. Hän itse alkaa aina keskustelun, joka sitten säännöllisesti loppuu kiivastumiseen ja viepi tappioon.
Tämä kysymys tekee vihdoin lopun kaikesta hänen rauhastaan. Hän oli ennen paljon tyytyväisempi. Ja sen sijaan, että hän nyt olisi tullut vielä tyytyväisemmäksi, on hän päinvastoin tyytymättömämpi. Hän on hakevinaan onnea, mutta tulee yhä onnettomammaksi. Kaikki häntä hermostuttaa ja kaikki harmittaa. Ei missään ole päätä eikä perää, suo siellä vetelä täällä, eteenpäin ei näe mitään ja perääntyä on mahdoton.
Pieni nöyrtyminen —, ja ystävykset neuvottelevat taas kaikessa sovussa. Sillaikaa kuin toinen on ollut epätoivossa, on toinen miettinyt uuden keinon. He eivät ole ennen koskaan puhuneet keskenään rukouksesta. He ovat päinvastoin ennen yhdessä ivailleet vanhain tätien polvistumisia ja itkuja. Nyt he sitävastoin täydellä todella antautuvat keskustelemaan rukouksen merkityksestä. Posket heillä molemmilla alkavat keskustellessa punottaa. He eivät ole ennen koskaan näin avonaisesti vetäneet toistensa näkyviin sydämmen arimpia ajatuksia. Kaikesta he ovat ennen puhuneet, rukouksesta ei koskaan. Ja tulos on nyt se, että ystävä vihdoin todellakin neuvoo kääntymään rukouksella Jumalan itsensä puoleen. Keskustelu sillä kertaa loppuu juhlallisenlaiseen äänettömyyteen: se on saavuttanut ylimmän huippunsa, — he tuntevat sen molemmat.
Tämän tapauksen jälkeen näyttää toinen ikäänkuin nöyrtyneeltä ja entistä hiljaisemmalta. Hän on mennyt kalpeaksi ja näyttää rasittuneelta. Hän on vielä enemmän hajamielinen kuin ennen, ja kaikki puheet, jotka eivät koske sitä yhtä ainoaa kaikkein tärkeintä, ne häntä rasittavat ja hän niitä pakenee.
Vihdoin hän taas lähestyy ystäväänsä kysymyksillä ja tiedusteluilla. Hän ei sano, että olisi jo itse rukoillut, mutta hän rupee taas puhumaan rukoilemisesta ja alkaa tiedustella mitä pitää rukoilla.
Neuvotonna ystävä vihdoin ottaa todellakin miettiäkseen, mikä voisi olla syynä siihen, ettei toinen pääse selvyyteen, käskee häntä ajattelemaan mahdollisia erehdyksiään ja katumaan, jos huomaa itsessään syntiä. Mutta tämä nyt on toisesta kaikkein omituisinta, sillä äsken he vielä elivät toveruksina, tuomitsematta toisiaan, ymmärtäen toistensa heikkouksia, niitä usein muistuttaenkin toisilleen ja tuntien ystävyyden vaan kasvavan tämmöisestä avomielisyydestä. Nyt pitäisi ruveta rukoilemaan anteeksi samoja asioita joltakin kolmannelta, — Jumalalta, jonka kuva päälliseksi tuskin että koossa pysyy. Mitä tämä on? Taikauskoako? Surullisinta hairahdusta? Mutta jos se on kaikkea tätä, niin miten on selitettävä toverin omituinen rauha ja silminnähtävä, kadehdittava onni? Ei, täysi selko pitää saada siitä, mitä tämä henkinen elämä on. Täytyy ensiksikin päästä perille siitä, mitä se Jumala on, jota minun pitäisi uskoa.
Ja kun hän uudelleen kääntyy ystävänsä puoleen suoralla kysymyksellä ja sanoo, että hänen on mahdoton päästä minnekkään päin, ellei hän ensin saa vastausta epäilyksiinsä, niin kuuluu sieltä taas järkähtämättömät sanat: "Sinun pitää uskoa, siinä kaikki!"
Minä aijoin jatkaa tätä kuvausta tässä kertomamuodossa loppuun asti, mutta sitten sain käytettäväkseni aineksen, joka on elävä, elämästä itsestään otettu.
Sain nimittäin eräältä minulle läheiseltä ystävältä kirjeen, jossa hän kääntyy minun puoleeni aivan samassa asiassa kuin kuvaamani epäilijä ystävänsä puoleen. Erotus on vaan se, että tässä kirjeessä puhuu joka sana syvintä sielun tarvetta, joka ei voi olla mitään ohimenevää eikä satunnaista. Minun kuvauksessani taas lepää koko kysymys paljoa pinnemmällä.