Tämän ulkonaisen jumalan sijaan minä nyt sain ihan uuden käsityksen sisällisestä Jumalasta, joka puhui minun omassa tietoisuudessani ja oli minua lähempänä kuin mikään muu minulle tajuttava asia, niin että se oli eroittamaton tietoisuudestani ja, aina kun minä elin, eli mukana, — siihen määrään mukana kaikessa, että olin luullut sen minuksi, tai korkeintain minun "omaksitunnokseni", tai, kuten sanotaan "paremmaksi minuksi".

Koetan selittää paremmin. Enhän minä voi, vaikka, kuinka koettaisin järjelläni asiata vastustaa, olla tuntematta, että minussa elää tuo — no olkoon vaikka minun "omatuntoni". Onhan se kaikissa tapauksissa elävä henki ja vielä niin elävä, että kun teen jotakin tyhmää, se minulle ihan kuin tuttu ihminen sanoo: äläs nyt noin tee! Taikka ehdotuksen tapaan: teeppäs noin! Kuka voi minulle puhua tutummalla äänellä? Kenen neuvoa minä koskaan olen pitänyt niin ehdottoman oikeana? Ja minä olen ollut kuuntelematta ja tottelematta sitä senvuoksi, että se minun mielestäni oli vaan minä itse, joka itseäni neuvoin.

Nyt minä vaan sain tietää, että tämä elävä henki minussa, jota olin luullut minuksi, on kotosin meille kaikille yhteisestä, samasta elämänlähteestä, Jokaisessa minun veljessäni on sama omatunto ja siis sama henki kuin minussa; Jeesukselle puhui sama Isä, kuin se, joka puhuu minulle ja kaikille ihmisille koko maan päällä.

Jeesus opettaa, että juuri tuo vähäpätöinen ja poljettu omatunto on
Isän ääni ihmisessä ja elämä tämän äänen palveluksessa on Pojan elämä,
— että ihmisellä voi olla oikeus sanoa minä siitä tahdosta, joka on
Isän, ja niin olla yhtä Isän kanssa.

Hän sanoo, että Jumalaa semmoisenaan ei voi kukaan nähdä, ei käsittää eikä määritellä, — että ainoastaan Poika voi tietää Isästä.

Hän sääli meitä ihmisiä, jotka emme tienneet, että Jumalan valtakunta on meidän sydämmissämme. Ja meille on vielä säilynyt palasia hänen suoranaisesta opetuksestaankin, jotka voivat viedä meitä hänen henkensä ja oppinsa ymmärtämiseen. Hänen käskynsä pelastavat meitä kadottamasta totuuden tietoa. Ei kukaan meistä hänen jälkeensä voi valittaa, että on mahdoton tai vaikea kuulla ja ymmärtää Isän ääntä omassa sydämmessä, sillä hänen evankeeliumiansa kuullessa me itse todistamme, että hänen oppinsa ei ole hänen, vaan sen, joka on hänet lähettänyt — meidän yhteisen Isämme.

Tämä asia nyt ei ollenkaan sodi minun järkeäni vastaan, sillä jos minä sanon, että minun henkeni on kotosin Isästä, niin sillä vaan sanon, että se ääni, jota sanon "paremmaksi minuksi", on Isän ääni.

Tämä asia ei ole ainoastaan sotimatta minun järkeäni vastaan, vaan se päinvastoin täydentää minun järkeäni. Eihän esimerkiksi tähtientutkijan järkeä vastaan voi sotia se tieto, että avaruus on ääretön. Päinvastoin semmoinen tieto täydentää hänen järkeänsä, jopa on hänen järjellensä ihan välttämätönkin oletus. Tähteintutkija ei voisi tehdä laskujansa eikä ajatella ajatuksiansa, ellei hän edeltäpäin pitäisi ihan päätettynä asiana, että avaruutta piisaa iankaikkisesti. Hän ei voi koskaan epäillä, että niin on. Ja kumminkin se on jotakin, johon hänen järkensä ei uletu. Sittenkin se on vaan hänen uskonsa, sillä hän ei voi tässä asiassa mitään todistaa. Hän sanookin siis, että avaruuden äärettömyys on semmoinen korkein järjen totuus, jota sama järki ei enää voi todistaa, koskapa todistamista varten pitäisi löytyä vielä korkeampia totuuksia kuin on tämä korkein totuus. — Aivan samalla tavalla täydentää minun järkeäni ilmoitus, että minun ja kaikkien muiden ihmisten elävä henki on kotosin meille yhteisen Isän hengestä. Tämmöisen äärettömän mutta meille isän tavalla tutun ja kotoisen alkulähteen tunnustaminen on nyt minun järjelleni yhtä välttämätöntä, kuin tähteintutkijalle avaruuden äärettömyys. Ja se on myöskin aivan samalla tavalla uskon esine. Se on korkein totuus, jonka todistamista varten ei löydy enää korkeampia totuuksia. Se on valo itse, jota ei enää voi muulla valolla valaista.

Mutta äärettömyys ei ole olemassa vaan sitävarten, että tiedemiehet meidän pienoisella maapallollamme voisivat vapaasti mittailla tähtien välejä ja rakennella järjestelmiänsä. Äärettömyys on itsenäinen. Ja kun sinä katsot tähtiyöhön ja näet edessäsi loppumattomuuden, niin silloin sinä, joka juuri olit sanonut, että äärettömyys on vaan välttämätön mittausopillinen edellytys sinun järjellesi, tahdot heti lisätä vielä jotain, jota et ole saanut sanotuksi. Sinä sanot: ei, ei se ole ainoastaan edellytys, vaan se on samalla elävä todellisuus itse, se on juuri se, mitä minä oikeastaan tavoittelen, mikä on herättänyt tiedonhaluni, mikä vetää, maanittelee, kutsuu minua.

Samaten jokaiselle henkisesti näkevälle Jumala on yhtaikaa sekä kaiken ajattelemisen edellytys että myöskin kaiken elämän tarkoitus, se Isä, joka vetää ja kutsuu luoksensa. Sitä itseä ei ymmärrykseni voi koskaan saavuttaa eikä määritellä. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on ymmärrys vaan yhä selvemmin sitä ymmärtääkseni. Minun järkeni on vaan välikappale nähdäkseni sitä ja voidakseni muille näyttää. Ei kukaan, joka näkee, voi enää antaa järjellensä muuta kuin tämmöisen välikappaleen merkityksen. Hän ei voi järkeänsä käyttää muuhun kuin tehdäkseen niin monelle ihmiselle kuin mahdollista selväksi sen valon, jota hän itse näkee ja siten vapauttaakseen heissä elämän niistä kahleista, joissa tämän asian tietämättömyys heitä pitää.