Nuori mies, joka ensi kerran saapi aavistuksen siitä, mitä hänen järkensä oikeastaan on, hurmautuu aivan kuin jostakin merkillisestä taikakalusta. Hän koettelee kaikkia sen kykyjä, kääntelee ja vääntelee sitä, suuntaa milloin yhtä milloin toista esinettä kohden, ja pian hänelle on yhdentekevää, mitä kaikkea hän sillä voi nähdä. Hänen ylpeytensä on siinä, että hänellä on tuo taikakalu. Ei ole koko avaruudessa mitään, — sanoo hän, — jota en minä taikakalullani käsittäisi!
Minä luulen, että hänestä tuntuu tuo hänen väitteensä uhkarohkeudelta, että hän juuri senvuoksi innostuu, ja ettei hän itsekään aavista, kuinka ehdottoman varma ja järkähtämätön se totuus todellakin on, jonka hän juuri on lausunut.
Se on todellakin horjumaton totuus, ettei koko äärettömyydessä ole mitään, joka olisi meidän hengellemme vierasta.
Kun minä muistan itseäni ateistina ja muistan kaikkien niiden ajatuksenkulkua, jotka kielsimme Jumalan sen vuoksi, että olimme löytäneet pelkkiä luonnonlakeja sieltä, missä hänen piti olla, niin en nyt voi olla näkemättä, kuinka kokonaan harhaan käsityksemme olivat käyneet, — käsityksemme Jumalasta. Me kielsimme Jumalan sen vuoksi, ettemme voineet tunnustaa koko luomakunnassa, ei avaruuksissa eikä äärettömyyksissä mitään, joka olisi ollut meidän järjellemme vierasta eli luonnotonta. Mutta kuka oli meitä käskenyt hakemaan jumalaa luonnottomuudesta! Jos me edeltäpäin tiesimme, ettei siellä ollut mitään, mikä olisi meidän järjellemme ollut vierasta, niin eikö Jumala olisi pikemmin ollut haettava sieltä, missä tämmöinen järki asui, — meistä itsestämme, meidän omasta hengestämme?
Onhan se juuri ensimmäinen viittaus siihen, ettei Jumala ole haettava mistään ulkopuolelta meidän omaa henkeämme, vaan siitä itsestään, — että Pojalla on hänen Isänsä henki. Koko avaruudessa ei ole mitään, mikä olisi tälle hengelle vierasta, ei kaukaisimmissa tähdissä, ei missään aurinkokunnissa eikä linnunradoissa. Kuinka Jumala silloin saattaisi olla ulkopuolella tätä henkeä tai sille vieras. Ei. Jumala ei ole haettava siitä, mikä on meille enin tuntematonta ja kaukaista, vaan siitä, mikä on meille enin tunnettua ja läheistä.
Mutta mikä kummallinen taivaan salaisuus meitä kohtaakaan tässä!
Luulisi, että tämän käsityksen saatuaan ihminen vasta voisikin pöyhistyä oman järkensä merkityksestä. Ja tapahtuu kumminkin aina ihan päinvastoin. Tämmöistä käsityksenmuutosta seuraa aina täydellinen nöyrtyminen, — ja vieläkin enemmän; — elämän muutos.
On niin merkillistä, että Jumalaa omasta hengestä ei voi löytää eikä nähdä muuten kuin uskomalla siihen hiljaiseen ja laiminlyötyyn ääneen, joka ihmiselle puhuu ja osoittaa tietä siveelliseen jalostumiseen. Uskomalla, että tämä ääni juuri on Isän ääni.
Ihminen ei tule tähän tietoon muuten kuin ahtaan portin kautta, jonka läpi hän ei voi mahtua muuten kuin jättämällä pois kaiken sen ylpeyden, jota hän on kuljettanut mukanaan.
Hän ei voi tuntea Isää ennenkuin hän rupeaa tahtomaan Isän tahtoa.